Islay

Kuten mainittua, yksi tavoitteista, joita vaihtoajalleni asetin, oli jo matkalle lähtiessäni kirkkaana mielessäni. Päästä käymään Islaylla, tuolla kahdeksan tislaamon saarella, jonka suolaiset, savuiset viskit ovat maailmankuulut ja joiden harras ystävä olen ollut suuren osan aikuisiästäni.

Näin ollen tuo vierailu, jonka olin omaan pahaan tapaani jättänyt niin viime tinkaan, tuli viimein todeksi muutama päivä sitten. Lähdin matkaa hieman aamukahdeksan jälkeen ensimmäisenä etappina Buchananin bussiasema, josta lähtisi linja-auto Inverarayn kautta Kennacraigin lauttasatamaan.. Sieltä lautta veisi minut Islaylle, Port Askaigin satamaan saaren koilliskulmassa. Lähdin matkaan ylläni hiljattain ostamani pitkä öljykangastakki, jonka oletin vastaavan hyvin saarten oikukkaaseen ilmastoon.

Ensimmäinen aikataulullinen vastoinkäymiseni tuli kuitenkin jo bussiasemalla, sillä arvioin kulkunopeuteni hieman yläkanttiin ja myöhästyin bussista muutamalla minuutilla. Ikävä kyllä seuraava bussi samaan suuntaan lähti liikkeelle vasta puoliltapäivin, joten minulta tuhraantui miltei kolme tuntia ylimääräiseen odotteluun tuon virheeni takia. Myöhemmän bussin saapuessa yli kolmetuntisen matkan jälkeen Kennacraigin satamaan minun piti odotella vielä kaksi tuntia lisää, lauttoja kun liikkuu harvakseltaan.

Ensi näkymä Islaylle.

Päästessäni vihdoin hieman ennen iltayhdeksää Islayn maaperälle ongelmat jatkuivat entisestään: viimeinen bussi oli kulkenut jo aikaa sitten ja minun olisi jotenkin päästävä Port Elleniin saaren eteläreunalle, jossa minulla oli varattuna huone hotellissa. Murehtimiseni keskeytti vanhempi paikallinen herrasmies, joka oli tullut samalla lautalla ja odotteli kyytiä samaan suuntaan kaveriltaan. Hän osoittikin saarelaisten ylistetyn tuttavallisen avuliaisuuden paikkansapitäväksi ja tarjosi muitta mutkitta kyytiä perille. Tulipa siinä juteltua Islay oloista muutenkin sekä kerrottua Suomesta. Tätä herraa tuntui kiinnostavan, onko Suomessa palon puolalaisia työmiehiä kuten briteissä: kerroin virolaisia olevan enemmän, kieli- ja maantieteellisistä syistä.

Kyytimatkalla jutustelu jatkoi ja kuskikin kyseli Suomen oloista oman osansa, kertoipa olleensa Turussakin.

Metsästäjänä minua (ja ehkä joitain lukijoitakin) kiinnosti tietää, että viime vuosina pieni japaninpeura oli istutuskarkuruuden seurauksena levinnyt ongelmaeläimeksi asti saarella. Minä vuorostani kerroin Suomen suuresta valkohäntäpeurapopulaatiosta, joka sai alkunsa vain muutamasta Yhdysvalloista tuodusta vasasta.

Iltainen Port Ellen.

Perillä hotellilla olin hieman ennen kymmentä, mutten halunnut hukata enää yhtäkään kallisarvoista hetkeä tästä kallisarvoisesta ajastani täällä. Niinpä siistiydyin hieman ja lähdin iltalenkille – jokainen luonnossa kulkenut tietää, että mikäli ei koskaan kulje luonnossa öiseen aikaan, menettää puolet äänistä ja hajuista. Port Ellenin iltaiset kasvot olivat katulamppujen kellertävän valon ja meren tumman sinisen yhteen kutomana rauhaisan kaunis näky, mitä vaikutelmaa meren verkkainen kohina täydensi. Hieman kauempana rannasta kiviaidat, vuorimännyt ja laitumet saavat vallan: lannan haju ja erilaisten lintujen visertävä konsertti luovat oman tyyneytensä, jonka keskellä on nautinto kulkea.

Yksi monista saarta täplittävistä pystykivistä.

Oman pittoreskin vaikutelmansa tähän maisemaan antaa se valtaisa avoimuus, jonka metsätön nummimaisema avaa. Siellä täällä nököttävät maatilat näyttävät tätä taustaa vasten niin paljon yksinäisemmiltä kuin kotimaan vastaava maaseutumiljöö, että sen on luotava kokonaan kotoisesta poikkeava talonpoikainen mielenmaisema. Kuvaa täydentävät siellä täällä hiljaa seisovat pystykivet, kappelinrauniot ja muut kiviset muinaisuuden jäljet, jotka pakottavat jokaisen ohi kulkevan katsomaan, pohtimaan ja muistamaan. Meillä Suomessa taas metsä vaatii pian omansa, jolloin lopulta seuraa unohdus.

Tuolla kävelylläni huomasin aran fasaanikukon, joka nähtyään minun huomanneen sen kääntyi pakoon kielekkeeltä, josta minua oli tarkannut. Palatessani hotellille huomasin toisen yöllisen tarkkailijan kiinnittäneen minuun katseensa: oinas tarkkasi laumansa rauhan häiritsijää kalliolta käsin kulkiessani takaisin kohti kylää.

Aamu valkeni kuulaana ja, nautittuani tukevan skottilaisen aamupalan hotellilla, lähdin hyvissä ajoin matkaan kohti ehdotonta ykköskohdettani: Laphroaigin tislaamoa, jonka mallasta pidetään yleisesti luonteikkaimpana kaikista viskeistä, juomana, joka ei tee kompromisseja: viskinä, jota voi vain vihata tai rakastaa.

Viskitislaamot ovat perinteisesti maalattu kalkilla tyystin valkoisiksi: katot taas ovat liuskekivisinä harmaan eri sävyissä. Laphroaig, kuten muutkin Islayn tislaamot, on aivan meren rannassa, mikä sekin kertoo tislaamon vanhasta iästä (laillinen lupa viskin tislaamiseen on vuodelta 1815) ja ajasta, jolloin tavara kuljetettiin pienehköillä laivoilla suoraan tislaamolta mantereelle.

"Omilla mailla, vihdoin."

Kuten edellisestä ylistyksestä arvata saattaa, Laphroaig on oma suosikkiviskini. Niinpä kuulun myös tislaamon omaan ”fanikerhoon”, jonka puitteissa elinikäiseen omistukseeni kuuluu neliöjalan kokoinen läntti tislaamon tiluksilta. Tästä maapalasta saan periä vuosittain yhden annoksen tislaamon kuulua kymmenvuotiasta, tosin vuokra on perittävä aina kuluvana vuonna paikan päältä. Tokihan kyseessä on vain mainoskikka, mutta toisaalta on hauska ajatus omistaa maata oman suosikkiviskin sijoilla, vaikka sitten 0,093 neliömetrin verran.

Omat maat täytyy tietysti merkitä, mitä varten tislaamo on varannut ison nipun eri valtioiden lippuja ja kartan, josta oman neliöjalan summittaisen sijainnin voi paikantaa. Muuan ystävällinen saksalaisrouva, joka oli samalla asialla, tarjoutui ottamaan kuvan tärkeästä hetkestä, kiitos hänelle siitä. Samalla minulle tarjoutui mahdollisuus osoittaa kunnioitusta hiljattain edesmenneellä isänäidilleni, joka maatilan emäntä oli ollut muun ohella innokas omenoiden kasvattaja. Istutin siis pienoislippuni varren avulla pari omenansiementä Islayn turpeeseen. Tuskin niistä mitään kasvaa, mutta ajatus lienee tärkein.

Vuokraa perimässä.

Tämän jälkeen tislaamolla oli maistamistilaisuus, johon osallistuin hollantilaisen miesjoukon ja erään japanilaisen herrasmiehen kanssa. Esittelijänä oli yksi tislaamolla ”hetken” työskennelleistä mestareista: hän kertoi olleensa Laphroaigin leivissä vuodesta 1974 asti. Paitsi tislaamon eri-ikäisten viskien yhteensopivuutta erilaisten ruokien kanssa (sinänsä eri ikäkausipullotusten vaihtelu tällä saralla oli yllättävää, sillä Laphroaig on monista muista tislaamoista poiketen tunnettu hyvin yksioikoisesta ja muuntelemattomasta kypsytyksestä), isäntämme kertoi meille rautaisannoksen viskiteollisuuden muutoksesta hänen omana aikanaan (me, viskituristit, olimme tietenkin suurin muutos tislaamon arjessa) höystettynä herkullisilla anekdooteilla saarelaisesta elämäntavasta. Tilaisuuden lopuksi saimme maistaa jopa tilkan paikan 25-vuotiasta huippumallasta, jonka pullohinta Suomessa liikkuu 300 euron molemmin puolin. Lopuksi mukaan tarttui paitsi hyvä ja mielekäs kokemus vieraanvaraisesta tislaamosta, myös pullo erästä vähän parempaa pullotusta, jota Alkossa näkee vain harvakseltaan. Kaiken kaikkiaan mitä mieluisin kokemus.

Castle Dunyvaig

Matka jatkui jalan Islayn kauniissa alkukesän maisemissa. Vihreiden laidunten värimaisemaa ryydittivät keltaisena kukkivat vuorimännyt ja eri laiduneläinten laumat. Varsinainen pastoraali-idylli! Lagavulinin tislaamon ohitettuani poikkesin tieltä merenrantaan, jossa seisoi Dunyvaigin linnanraunio muistuttamassa saarten melko itsellisestä asemasta menneinä aikoina.

Linnan raunioitunut tila muistuttaa toki myös siitä, että MacDonaldien klaanin päämies on joskus todennut elämän uudessa kartanossa olevan melko lailla mukavampaa kuin vanhentuneessa, vetoisessa linnassa. Samoin se kertoo tarinaa valtiovallan vahvistumisesta ja paikallisten herrojen vallan muuttumisesta muodolliseksi. Tohtipa tuota hetken tuumiskella romahtaneen muurinpätkän päällä.

Montako näet?

Matka jatkui Ardbegin tislaamolle, jonne tullessani huomasin minulla olevan hyvin aikaa kävellä vielä hieman edemmäs ja palata ajoissa iltapäivän yleisökierrokselle. Niinpä jatkoin matkaa vielä vähän edemmäs, ja hyvä että jatkoin: hetken perästä saavuin pienen karikkoisen lahden rantaan ja Kas! luodoilla makailee harmaahylkeitä niin että päät yhteen kolisee. Vain Nestori Miikkulainen huuliharppuineen puuttui.

Ardbegin tislaamokierroksella sai kuulla ja nähdä monenlaista mielenkiintoista viskinvalmistuksen arkipäivästä. Valtavat, jo käytöstä jääneet puiset viljasiilot tekivät niiden yli kävellessäni vaikutuksen ja muistuttivat siitä ankaran ruumiillisen työn määrästä, jota tämäkin jalon juoman valmistus on ollut aikana ennen trukkeja ja puimakoneita. Eipä siis ihme, että vuosisadan alkupuolen ryhmäkuva tislaamon työväestä tuo eteeni joukon raavaita, jäntevän oloisia miehiä, jotka ovat tienanneet jokapäiväisen leipänsä kantamalla viljasäkkejä siiloihin ja pyörittämällä satojen litrojen vetoisia tynnyreitä varastoon ja ulos. Nykyisin saaren kaikkiaan kahdeksan tislaamoa työllistävät vain alle pari sataa työntekijää neljän tuhannen väkiluvusta. Koneistunut on siis tämäkin teollisuus. Vaan jotain vanhaakin näkyy säilyneen: satavuotias viskuri palvelee yhä tislaamon maltaiden laadun tinkimättömänä valvojana – kone, jonka korjaaminen käy talon omilla tarpeilla ja pienellä tekniikan tajulla.

Mielenkiintoinen teknis-kuttuurillinen seikka viskin valmistuksessa tätä nykyä on se, että vaikka miltei kaikki vaiheet on pystytty automatisoimaan ja työntekijöiden toimi muistuttaa melko lailla paperitehtaan konevalvojan vastaavaa, on yksi elementti tuossa jalossa työssä säilynyt edelleen kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen valtakunnassa: liekö liikaa sanottu, jos kuvaisi miltei taikauskon yhä vallitsevan? On nimittäin niin, että itse tislauspannujen muodon ja höyrystyvän viskin pannuista irrottaman kuparin tarkka suhde lopulliseen makuvaikutukseen on edelleen tieteen määrityksen ulkopuolella. Niinpä tislaamoiden täytyy vanhojen pannujen kuluessa sisältä loppuun – tämä tapahtuu noin 15 vuodessa – uusi pannu täytyy tilata täsmälleen vanhan muotojen mukaan viskin laadun säilyttämiseksi! Kuparisepän ammattia luulisi siis kunnioitettavan tässä maassa aivan erityisellä hartaudella.

Ardbegin kuparipannut ovat muodoiltaan varsin klassiset.

Kierros saatiin päätökseen maistiaisten myötä ja päivä kääntyi kohti iltaa. Minun oli nyt määrä matkata takaisin Port Elleniin kevyttä pikamarssia, saavuinkin perille puolta tuntia ennen määrättyä lautan lähtöaikaa. Vaan mitä kummaa? Laituri kumisee tyhjyyttään eikä lauttaakaan näy, vaikka aikatauluoppaassa sanotaan selvästi illan viimeisen lautan lähtevän kuudelta ja hotellin vastaanoton tyttökin niin kehui. No, lauttatoimiston ovesta sainkin sitten lukea lappusen ”amendments for Summer 2014 timetable” eli suomeksi muutokset kesän aikatauluihin, joihin tietysti kuului myös kohta ”tiistain ja torstain kello 18:00 lautat lähtevät Port Askaigista Port Ellenin sijaan”. Huokaus.

Kävin huomauttamassa asiasta kohteliaasti vastaanoton neidille ja kehotin ottamaan kesän aikataulumuutoksista selvää, jotta tämä takaisku ei pääsisi muiden hotellivieraiden kohdalla toistumaan. Selitin häpeissään anteeksi pyytelevälle neidille, ettei tässä nyt kuitenkaan ollut kyse elämästä ja kuolemasta; pärjäisin kyllä. Vetäydyin kylän rannassa olevalle piknik-penkille syömään eväitä, lukemaan taskussani kulkevaa ”Poltetun Njálin saagaa” ja suunnittelemaan ratkaisua kieltämättä hieman vaikeaan tilanteeseen. Periaatteessa selviäisin kyllä yhden yön ulkosallakin kävelemällä määrätietoisesti jatkuvasti, jotta lämpö pysyy; nämä pohdinnat katkesivat kuitenkin hotellin emännän tullessa luokseni ja kysyessä, onko minulla yösijaa täksi ylimääräiseksi yöksi ja tarjotessa talon piikkiin huonetta yösijaksi. Tästä lämpimästi kiittäen kokosin tavarani ja lepäsin hetken päivän vaelluksia pois, kunnes illan jo hämärtyessä päätin lähteä vielä kerran käyskentelemään saaren maaseudulle, tällä kertaa Port Ellenistä länteen.

..ja suomalainen sanoi: mitähän nuo muulikat minusta ajattelevat?

 Ensimmäisenä ajatuksenani oli käydä katsomassa yhtä saaren holvatuista luolista, mutta sen paikkeille päästessäni muutin mieltäni – paikka oli aivan yhden maatalon kupeessa enkä tahtonut häiritä paikallisten kotirauhaa niin myöhäisenä hetkenä. Matka ei kuitenkaan ollut täysin tulokseton, sillä yksinään hiljaa kulkeva saattaa nähdä sellaista, mitä joukossa rupatellen ja muuten meluten liikkuva joukko ei. Onnistuin varoen käyskentelemällä pääsemään lähelle paria saksanhirvinaarasta, jotka arkoina tarkkasivat minua korvat pystyssä. Pian ne jo loikkasivat metsän suojaan, mutta etäisyyttä ei meillä pienimmillään ollut muutamaan kymmentä metriä enempää. Varovainen menestyy näissä toimissa! Hotellille oli vielä tunturin päältä ihaillun auringonlaskun jälkeen hauska palata.Perillä kävin vielä kuumassa kylvyssä, minkä jälkeen jo nukkumaan.

Aamukuudelta ylös ja satamaan. Siellä odottikin lautta valmiina lähtöön, enkä arvellut suurempia vaikeuksia enää tällä matkalla koituvan, sen verran seesteinen taivas oli. Lautan lipuessa saaren eteläreunan ohi tarkkasin noita valkeaseinäisiä tislaamoita, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat niin kuuluisia, että viski-intoilija kaukaa Pohjolasta joutaa tänne niiden takia matkaamaan. Vaan kai niin kuuluu olla, että jokaisella on omat hullutuksensa. Näin siis päättyy matkani – kohotan vielä viimeisen kerran viskilasin tuon siunatun saaren puoleen ja kuiskaan: slainté.